Veguaanit ja muut liskosiskot

Postmoderni vai mikä trendi on määritellä ihminen ja ilmiö sillä perusteella mitä hän ei ole tai tee. Postmoderni lienee sellainen mikä ei enää ole moderni mutta joka ei oikein tiedä mitä positiivisesti määriteltävissä olevaa osaisi olla. Jolla ei ole totuutta tai todellisuutta, ainoastaan subjektiivisia vaikutelmia niistä, yhtä perusteltavia kaikki.

Ruokavaliot määritellään usein sillä perusteella mitä ne eivät sisällä. Niinpä juutalainen ei syö sikaa eikä selkärangattomia. Muslimi ei koske sikaan hänkään eikä käymistuotteisiin. Hindu ei syö nautaa. Kukaan edellä mainituista eivätkä kristitytkään syö kuolleen ihmisen lihaa kuin korkeintaan vertauskuvallisesti. Fennovegaani on nirsompi kuin eurovegaani joka on nirsompi kuin pelkkä v.

Yhtään heimoa tai lahkoa en ihmissuvusta tiedä joka söisi hyönteisiä pelkästään, mutta siihen saattaa olla syynä hammastomme kiillepoimuttomuus. Kuulu afrikkalainen herkku on pesäänsä paistetut termiitit, mutta vain sekavalion ohella nautittuna.

Terveydellisistä syistäkin joutuu moni välttämään kaikkiruokaisuutta. Minun suoleni limakalvo ei osaa pilkkoa laktoosia vaan jättää homman paksunsuolen bakteerikasvuston tehtäväksi. Heidän ilonpitonsa vaatisi katalysaattorin housunpunttehin. Keliakiavaivainen välttelee gluteiinia, munuaisvikainen ylimääräistä proteiinia, lisäaineallergikko joutuu tavaamaan suurennuslasin kanssa kaikkien purkkien kyljet ja ratkomaan erilaisten E-koodien takana lymyilevien aineosien todelliset luonteet.

Jeddassa oli minulla yksi tuttu sydänlääkäri, joka sai kiinalaisen ruoan sisältämästä glutamaatista epileptisiä poissaolokohtauksia. Niiden aikana hän saattoi tehdä kaikenlaista hullua tajuamatta asiaa itse lainkaan ja pystymättä muistamaan koko episodista mitään. Oli kiusallista katsella kuinka hän pinosi tuolit ja rullasi matot ravintolassa jälkiruoan nautittuaan.

Luonto ohjaa varsin pitkälle sitä mitä suuhun laitamme. Pilaantunut tuoksu aiheuttaa tölkkäyksen tunteen ja niinpä homejuustoihin ja hapansilakkaan täytyy totutella pienestä pitäen. Vitamiinikaipuumme pistää meidät ahmimaan makeaa ja raskaana olevat naiset kuulemma himoavat muurilaastia. Vasta hiljan on ymmärretty että luontaisen aversion takana saattaa olla elimistömme viisaus: Tuoksu kielii hypotalamukselle sopimattoman ruoka-aineen uhkasta ja vetää nenän nyrppyyn ja huulen tiukalle.

Maku ja tuoksu ovat alkukantaisimpia aistejamme. Vastaavat kemialliset aistit on jo yksisoluisella ja syömisen ja välttelyn mekanismi näkyy jo merivuokon muutaman neuronin hermostossa. Uhkaava kemikaali saa vuokon menemään pieneksi supuksi ja lopettamaan veden virtauksen solukkonsa lomitse. Uhkan väistyttyä sen siimat heiluvat jälleen värikkäinä ja vapautuneina, avoimina ravinteille ja ärsykkeille.

Viime vuosisadan mielimielitauti oli neuroosi.
Nyt podemme masennusta ja syömishäiriöitä.

Anoreksia tappaa ihan oikeasti, kuten masennuskin.
Minulle tulee väistämättä mieleen erilaisista syömättömyysvakaumuksista että niissä –toisin kuin lähi-itäläisten terveysneuvoissa- on kysymys merivuokkokäytöksestä. Ihmisluonnolle vieraiden ärsykkeiden tulva viestii hypotalamukselle ympäristön olevan ”myrkyllinen” ja sen vapauttamat viestiaineet laukaisevat ihmisissä välttämisrefleksin.
Henkisesti tämä näkyy vieraantumisena, sulkeutumisena ja linnoittautumisena ”ismien” taakse ja alakulttuureihin. Ja fyysisesti eriasteisina syömishäiriöinä, joista osa pystytään verhoamaan oppirakennelman avulla kannanotoiksi elämän puolesta. Mutta ongelma ei ole legaani eikä veguaani vaan se, mitä he viestivät. Elinympäristön kemiallista ja kulttuurillista köyhtymistä ja saastumista. Ihmisen itsetuhoa ja positiivisten vaihtoehtojen riittämättömyyttä.

Papit, vallanpitäjät, vanhemmat ja filosofit ovat pettäneet.

Viel haudast ääni kuuluvi, en ota soppaa suuhuni….

Ade

Katselin liikkumatta nukkuvaa tyttöä. Hän oli niin luottavainen ja haavoittuva, niin ujo ja niin julkea ja ennen kaikkea hän oli älykäs, viehättävä ja täynnä kuplivaa riemua jonka olemassaolosta minua ei kukaan ollut muistuttanut pitkään aikaan. Hän näytti toistavan unissaan päivän tapahtumia. Aina välillä hän nosti päätään, katsoi ympärilleen ja laski sen taas pielukselle kun muisti missä oli. Sisällä puhalsi ilmaistointi täydellä teholla ja ikkunat vetivät höyryyn ulkopuolelta. Ulkona oli ilma oli lämmin ja sametinpehmoinen, täynnnä tuoksuja ja eläinten hengitystä.

Yritin nukahtaa, mutta yllättäen elämääni tulvahtanut kupliva naisellisuus kiihotti ajatuksiani. ”Entäs jos...entäs jos sittenkin..enhän minä kuitenkaan niin vanha ole kuin ikätoverini keskimäärin...” Kuu oli tullut esiin pilvien laskeuduttua meren pintaan ja paistoi häpeämättömästi suoraan silmiini vaikka yritin kätkeytyä tyynyn ja lakanan taakse. Huokaisin, nousin istumaan ja menin sisälle. Ilmastoitu ilma tuntui raa’alta, kuin metalliselta. Otin kamerat laukusta ja aloin puhdistaa niitä paineilmapullolla ja linssipaperilla. Pieni askartelu on paikallaan jos pää on sekaisin. Rutiinit rauhoittavat mielen kun edes joku osa aivoista raksuttaa jotain totuttua ja järkevää.

Palasin menneeseen elämääni, siihen kuinka olin päättänyt jättää kaiken taakseni ja lähteä tropiikkiin aloittamaan kaiken vielä kerran alusta. Muistin kaikki alut ja loput joiden läpi matkani oli kulkenut ja yritin suhteuttaa sitä mitä nyt olin kokemassa johonkin aiemmin kokemaani. En ollut koskaan tavannut ketään Adelaiden kaltaista ihmistä. Saattaa olla että joku tapaamistani ihmisistä olisi voinut olla kuin Adelaide jos olisin osannut kohdella häntä oikein, jos olisin ollut ollut rikkaampi tai viisaampi tai ... jos. Mutta kun ei niin ei ja nyt olin vanha ja monet asioista olivat kohdaltani peruuttamattomasti ohi. Toisaalta taas oli asioita joiden olemassaolosta en ollut nuorempana tiennyt ollenkaan ja jotka vanhemmiten olivat muuttuneet itsestäänselvyyksiksi. Piti vain osata ottaa se mikä ajassa oli parasta eikä haluta mahdottomia.

Mahdottomia? Ja mistä muka tietää mikä on mahdotonta ennen kuin on yrittänyt? Sain viimeisetkin hiekanmurut ja suolatahrat pyyhityksi kallisarvoisista laitteistani.
Päätin olla päättämättä mitään.

sadekausi

Sadekausi.
Kun täällä sataa, se on jotakin muuta, sille suomen sana ”rankkasade” ei tee oikeutta. Vesi ei sada taivaalta vaan materialisoituu ilmasta kaikkialle, se valuu, roiskuu, kohisee ja sitä on paljon. Toisin kuin suomalainen sade, se ei myöskään raikasta ilmaa joka makaa raskaana ja hautovana liimaten hiukset päähän ja vaatteet ihoon. Mitään tapaa suojautua sitä vastaan ei ole: Se tunkeutuu sateenvarjon alle ja jos yrität pukeutua sadevaatteisiin kastut omasta hiestäsi jos mahdollista vielä märemmäksi kuin ilman.

Näkyväisyys on nollassa sillä pilvet kulkevat pitkin maata kuin suuret raskaat eläimet. Tavallisesti hymyilevät ihmiset ovat saaneet sateen sieluunsa, he tungeksivat hiljaisina räikeästi valaistuissa ostoskeskuksissa ja heidän lapsensa kirkuvat ikävää oloaan –ei niin että sille pitäisi tai voisikaan mitään tehdä vaan siksi että heidän sielussaan on suru.

On helppo ymmärtää miksi Pohjoisen ihmiset ovat niin työteliäitä. He ovat mukautuneet vuoden satoihin sadepäiviin ja oppineet elämään niiden kanssa sillä vaihtoehtoja ei ole ollut. Kun luonto on ollut mahdoton, on sieluun rakennettu toinen maailma, toinen todellisuus johon säätila ei suoranaisesti voi vaikuttaa. Kauneudenkaupuu, jonka tropiikin vehreys ja valo tyydyttävät ilman sen suurempaa numeroa on vaatinut keksimään kulttuurin: Maalaukset, tarinat, teatterin, elokuvat, musiikin, joihin on sisällytetty kaikki se mitä luonto ei anna. Pohjoisen kulttuurin perussävyyn kuuluu kaipuu. On kuin sielu lopulta kuitenkin tuntisi että kyseessä on vain huijaus tai kulissi, jotain mikä on keksitty sen tyynnyttämiseksi kun sitä mitä se oikeasti halajaa ei ole saatavilla.

Tropiikin ihmiset eivät tarvitse kulttuuria. Tai jos he sitä tarvitsevat, se on mustaa, pelottavaa yötä ja monsuuneita varten. Ehkä sille on käyttönsä myös elämän vastoinkäymisissä kuten sairauksien ja kuoleman kohdatessa. Mutta se hienojakoisuus, mikä syntyy kun käytettävissä on ylettömästi aikaa ja mielikuvitusta ajamassa valoton ahdinko, tropiikin kulttuureista puuttuu. Jos sitä jostakin tapaa, se on syntynyt valloittajien ja heidän orjiensa ja alkuperäiskansojen kohdattua.

Elämä tropiikissa on väkivahva. Se hyökkää sateen jälkeen esiin palaneesta maasta ja sen kuivista oksista kuin noiduttuna. Puutarhani mangopuu kasvatti yhdessä yössä satoja kuusituumaisia versoja. Kuolleeksi luulemani hibiskuksenrangat pilkkuttuivat silmuista jotka paukkuivat auki toisena päivänä. Palmunlehtien voi kuulla paukahtelevan auki aamuhämärissä. Ruskeaksi palanut nurmikko kasvoi kolmessa päivässä puoleensääreen ulottuvaksi tiheiköksi. Onneksi tällä saarella ei ole käärmeitä!

Minua nukuttaa. Jouduin lähtemään puoli viisi synnytysosastolle. Moottoritiellä oli kymmenen senttiä vettä. Vuorenrinnettä noustessa vastaan löi aallokko. Sairaala on neljänsadan metrin korkeudessa ja sieltä saattoi katsella rannassa makaavien pilvien päälle. Nouseva aurinko värjäsi ne ruskeanroosaksi. Ilman lämmettyä pilvetkin nousivat ylemmäksi ja maisema hävisi näkyvistä.
Nukahdin päivystyshuoneeseen odottamaan että mamma saisi vauvansa valmiiksi.

Uneni tekevät palapelejä menneisyydestä ja nykyisyydestä. Calle oli pieni ja valkotukkainen ja hyvin pyöreä. Oli hassun näköistä kun hän soitti flamencoansa vauvansormilla! Talossani oli paljon ihmisiä monista eri perheistä ja aikakausista. Juhlat jatkuivat alakerran isossa salissa mutta minä vetäydyin hyvin laihan ja kiihkeän brunetin kanssa yläkerran sohvalle rakastelemaan. Todellisuudessa tätä henkilöä ei ole olemassa tai en ainakaan ole häntä vielä tavannut. Hän oli kuten naiset vain unelmissa voivat olla: Täydellinen.

Heräsin ja hän liukeni sylistäni. Minua harmitti. Kello oli jo yhdeksän ja ajoin alas rantaan leipomon kautta. Join kahvit ja menin yläkerran sohvalle lukemaan. Seuraavan kerran heräsin kahdeltatoista harmissani sillä olin taas menettänyt kalliista vapaapäivästä monta tuntia. Pakotin itseni merenrantaan kävelemään. Jalkani painoivat kuin lyijy, hiekka upotti ja ilma oli tukahduttavan kosteaa. Onneksi alkoi tuulla. Puoli tuntia käveltyäni tunsin kuinka pääni alkoi herätä ja ratkoa ongelmia joita olin kieltäytynyt ajattelemasta tympeässä mielentilassani. Aallot olivat mahtavia, ne muistelivat jotain avomerellä tapaamaansa myrskyä ja pirskoivat ilman sakeaksi suolasumua.

Kävin suihkussa pesemässä mustan hiukan ja kutittavan suolan iholtani ja kuvittelin lähteväni kuntosalille hikoilemaan. Nukahdin taas sohvalle. Unessa oli jotain mikä rauhoitti mieleni ja kaipuuni ja heräsin virkeänä ja levänneenä. Kävin kaupassa, laitoin ruokaa ja asetuin kirjoittamaan.

Nyt olisi aika kirjoittaa. Olisi myöskin aika tehdä kaikki rästiin jääneet paperityöt.
Minun tekisi mieleni soittaa kitaraa.
Onneksi on kulttuuri. Onneksi on ihmisiä jotka tekevät sitä, ihmisiä joiden sisällä on kipinä jota sanoisin jumaluudeksi ellen olisi ateisti.

Katsoin Alan Parkerin elokuvan Commitments. Hän oli seulonut sadasta dublinilaisbändistä näyttelijät jotka elokuvan myötä tulevat joksikin. Ihmisen unelma; olla erilainen, parempi, loistaa edes hetki muiden yläpuolella, nousta lohduttomasta toiveettomasta maailmasta kaiken yläpuolelle, uneksia ja lentää. Ja kuinka hän saakaan tunnelman ladatuksi filmille. Hänen tekniikkaansa kuuluu sopeutuminen, mikään ei ole varmaa tai ennalta sovittua vaan tarina tehdään niilä henkilöillä joita hänellä oikeasti on käsissään. Haluaisin olla alan Parker jollain tasolla, auttaa ihmisiä toteutumaan siinä missä heidän unelmansa ja lahjansa yhtyvät. Haluaisin kasvaa ihmisenä samalla kuin ihmiset ympärilläni kasvavat kohti päämääriään.

Sillä kuten jo Aerosmith laulussaan sanoi: Life is a journey, not a destination.
Ja kuka tietää mitä huominen tuo tullessaan!