sadekausi

Sadekausi.
Kun täällä sataa, se on jotakin muuta, sille suomen sana ”rankkasade” ei tee oikeutta. Vesi ei sada taivaalta vaan materialisoituu ilmasta kaikkialle, se valuu, roiskuu, kohisee ja sitä on paljon. Toisin kuin suomalainen sade, se ei myöskään raikasta ilmaa joka makaa raskaana ja hautovana liimaten hiukset päähän ja vaatteet ihoon. Mitään tapaa suojautua sitä vastaan ei ole: Se tunkeutuu sateenvarjon alle ja jos yrität pukeutua sadevaatteisiin kastut omasta hiestäsi jos mahdollista vielä märemmäksi kuin ilman.

Näkyväisyys on nollassa sillä pilvet kulkevat pitkin maata kuin suuret raskaat eläimet. Tavallisesti hymyilevät ihmiset ovat saaneet sateen sieluunsa, he tungeksivat hiljaisina räikeästi valaistuissa ostoskeskuksissa ja heidän lapsensa kirkuvat ikävää oloaan –ei niin että sille pitäisi tai voisikaan mitään tehdä vaan siksi että heidän sielussaan on suru.

On helppo ymmärtää miksi Pohjoisen ihmiset ovat niin työteliäitä. He ovat mukautuneet vuoden satoihin sadepäiviin ja oppineet elämään niiden kanssa sillä vaihtoehtoja ei ole ollut. Kun luonto on ollut mahdoton, on sieluun rakennettu toinen maailma, toinen todellisuus johon säätila ei suoranaisesti voi vaikuttaa. Kauneudenkaupuu, jonka tropiikin vehreys ja valo tyydyttävät ilman sen suurempaa numeroa on vaatinut keksimään kulttuurin: Maalaukset, tarinat, teatterin, elokuvat, musiikin, joihin on sisällytetty kaikki se mitä luonto ei anna. Pohjoisen kulttuurin perussävyyn kuuluu kaipuu. On kuin sielu lopulta kuitenkin tuntisi että kyseessä on vain huijaus tai kulissi, jotain mikä on keksitty sen tyynnyttämiseksi kun sitä mitä se oikeasti halajaa ei ole saatavilla.

Tropiikin ihmiset eivät tarvitse kulttuuria. Tai jos he sitä tarvitsevat, se on mustaa, pelottavaa yötä ja monsuuneita varten. Ehkä sille on käyttönsä myös elämän vastoinkäymisissä kuten sairauksien ja kuoleman kohdatessa. Mutta se hienojakoisuus, mikä syntyy kun käytettävissä on ylettömästi aikaa ja mielikuvitusta ajamassa valoton ahdinko, tropiikin kulttuureista puuttuu. Jos sitä jostakin tapaa, se on syntynyt valloittajien ja heidän orjiensa ja alkuperäiskansojen kohdattua.

Elämä tropiikissa on väkivahva. Se hyökkää sateen jälkeen esiin palaneesta maasta ja sen kuivista oksista kuin noiduttuna. Puutarhani mangopuu kasvatti yhdessä yössä satoja kuusituumaisia versoja. Kuolleeksi luulemani hibiskuksenrangat pilkkuttuivat silmuista jotka paukkuivat auki toisena päivänä. Palmunlehtien voi kuulla paukahtelevan auki aamuhämärissä. Ruskeaksi palanut nurmikko kasvoi kolmessa päivässä puoleensääreen ulottuvaksi tiheiköksi. Onneksi tällä saarella ei ole käärmeitä!

Minua nukuttaa. Jouduin lähtemään puoli viisi synnytysosastolle. Moottoritiellä oli kymmenen senttiä vettä. Vuorenrinnettä noustessa vastaan löi aallokko. Sairaala on neljänsadan metrin korkeudessa ja sieltä saattoi katsella rannassa makaavien pilvien päälle. Nouseva aurinko värjäsi ne ruskeanroosaksi. Ilman lämmettyä pilvetkin nousivat ylemmäksi ja maisema hävisi näkyvistä.
Nukahdin päivystyshuoneeseen odottamaan että mamma saisi vauvansa valmiiksi.

Uneni tekevät palapelejä menneisyydestä ja nykyisyydestä. Calle oli pieni ja valkotukkainen ja hyvin pyöreä. Oli hassun näköistä kun hän soitti flamencoansa vauvansormilla! Talossani oli paljon ihmisiä monista eri perheistä ja aikakausista. Juhlat jatkuivat alakerran isossa salissa mutta minä vetäydyin hyvin laihan ja kiihkeän brunetin kanssa yläkerran sohvalle rakastelemaan. Todellisuudessa tätä henkilöä ei ole olemassa tai en ainakaan ole häntä vielä tavannut. Hän oli kuten naiset vain unelmissa voivat olla: Täydellinen.

Heräsin ja hän liukeni sylistäni. Minua harmitti. Kello oli jo yhdeksän ja ajoin alas rantaan leipomon kautta. Join kahvit ja menin yläkerran sohvalle lukemaan. Seuraavan kerran heräsin kahdeltatoista harmissani sillä olin taas menettänyt kalliista vapaapäivästä monta tuntia. Pakotin itseni merenrantaan kävelemään. Jalkani painoivat kuin lyijy, hiekka upotti ja ilma oli tukahduttavan kosteaa. Onneksi alkoi tuulla. Puoli tuntia käveltyäni tunsin kuinka pääni alkoi herätä ja ratkoa ongelmia joita olin kieltäytynyt ajattelemasta tympeässä mielentilassani. Aallot olivat mahtavia, ne muistelivat jotain avomerellä tapaamaansa myrskyä ja pirskoivat ilman sakeaksi suolasumua.

Kävin suihkussa pesemässä mustan hiukan ja kutittavan suolan iholtani ja kuvittelin lähteväni kuntosalille hikoilemaan. Nukahdin taas sohvalle. Unessa oli jotain mikä rauhoitti mieleni ja kaipuuni ja heräsin virkeänä ja levänneenä. Kävin kaupassa, laitoin ruokaa ja asetuin kirjoittamaan.

Nyt olisi aika kirjoittaa. Olisi myöskin aika tehdä kaikki rästiin jääneet paperityöt.
Minun tekisi mieleni soittaa kitaraa.
Onneksi on kulttuuri. Onneksi on ihmisiä jotka tekevät sitä, ihmisiä joiden sisällä on kipinä jota sanoisin jumaluudeksi ellen olisi ateisti.

Katsoin Alan Parkerin elokuvan Commitments. Hän oli seulonut sadasta dublinilaisbändistä näyttelijät jotka elokuvan myötä tulevat joksikin. Ihmisen unelma; olla erilainen, parempi, loistaa edes hetki muiden yläpuolella, nousta lohduttomasta toiveettomasta maailmasta kaiken yläpuolelle, uneksia ja lentää. Ja kuinka hän saakaan tunnelman ladatuksi filmille. Hänen tekniikkaansa kuuluu sopeutuminen, mikään ei ole varmaa tai ennalta sovittua vaan tarina tehdään niilä henkilöillä joita hänellä oikeasti on käsissään. Haluaisin olla alan Parker jollain tasolla, auttaa ihmisiä toteutumaan siinä missä heidän unelmansa ja lahjansa yhtyvät. Haluaisin kasvaa ihmisenä samalla kuin ihmiset ympärilläni kasvavat kohti päämääriään.

Sillä kuten jo Aerosmith laulussaan sanoi: Life is a journey, not a destination.
Ja kuka tietää mitä huominen tuo tullessaan!